LASTENVAATTEET: Kun suloinen poika onkin tyttäremme

Kuten moni muukin, jaksan edelleen ihmetellä, missä vaiheessa on kirjoitettu sanomaton sopimus tyttöjen ja poikien väreistä. Miksi tyttövärejä ovat vain punaisen eri sävyt ja violetti? Miksi oranssi, vihreä ja ruskea löytyvät vaatekaupoissa useimmiten poikien puolelta? Entä miksi tyttöjen vaatteissa on kissoja ja joskus kukkia, mutta poikien osastolta löytyy autojen ja työkalujen lisäksi myös luontoaiheita, eläimiä ja otuksia?

Ei varmaan yllätä, että rakastan värejä ja olen halunnut pukea lapsetkin värikkäästi. Tytöillä on joitain selvästi tyttömäisiä vaatteita, mutta suurimmassa osassa vaatteita on keltaista, oranssia, vihreää tai ruskeaa. Hempeää vaaleanpunaista ei ole juurikaan, mutta violettia ja fuksiaa löytyy kyllä.

Värimieltymykseni ovat aiheuttaneet usein sen, että tyttöjä on luultu pojiksi. Ilmeisesti väreihin kiinnitetään paljon huomiota, sillä esimerkiksi Tipunen ruskasävyisessä kukkatunikassaan on saanut kuulla olevansa tarkkaavainen poika. Sama tarkkaavainen poika meillä on ollut mukana myös kauppareissulla, jolloin keltaruskea lippamyssy taisi viedä huomion keltaiselta pitsineuleelta. Minua poikakommentit lähinnä huvittavat ja hämmästyttävät, sillä omaan silmään molemmat tirppaset näyttävät aivan selvästi tytöiltä.

Tipusella on nykyisin usein mekko päällä ja hiukset saparoilla, joten sukupuolierehdyksiä ei ole enää tullut viime aikoina. Sen sijaan nyt on Untuvikon vuoro olla pikkuveli esimerkiksi näissä vaatteissa:

En kiinnitä kaupassa juurikaan huomiota siihen, katselenko vaatteita tyttöjen vai poikien osastolla. Sen sijaan etsin kivoja värejä ja kuvioita ja vain mekko-ostoksilla suuntaan vaaleanpunaiselle puolelle. Minun puolesta sukupuolijaottelun voisi lastenvaatteiden kohdalla hävittää kokonaan, sillä usein vaatteiden mitoitukset ovat samat sekä tyttöjen että poikien vaatteissa. Eikö olisikin helpompi ostaa vaatteita, kun ei tarvitse välittää siitä, onko ne tarkoitettu ensisijaisesti tytöille vai pojille? Jos ostaisi vaatteita ihan vain lapselle?

Ihan ymmärrettävää muuten, että Untuvikon sukupuolesta erehdyttiin pari viikkoa sitten. Eihän kukaan voi nähdä housujen rusetteja, kun ne ovat sukkien alla!

Vierailetko sinä "väärän" sukupuolen osastolla ostaessasi lastenvaatteita?

Mitkä värit sinusta ovat tyttöjen tai poikien värejä?

Samasta aiheesta kirjoitti lähiaikoina myös Nelli Mistä on pienet pojat tehty -blogissa, josta löytyy puolestaan tyttöjenvaatteita käyttäviä poikia. :)

Muita kirjoituksiani lastenvaatteista: Ylimääräistä ja käyttämätöntä, Kuka ompelee lapsesi vaatteet?, Suomalaisia lastenvaatteita, Kuinka paljon vaatteita lapsi tarvitsee?

Linnunpoika sairastaa, häntä hellikäämme - vai hellitäänkö sittenkään?

Kuten otsikosta voi arvata, meillä on ollut täällä viime aikoina yksi kipeä - nyt jo tosin parantunut - Tipunen. Lisäksi täältä löytyy kuitenkin myös äiti, jolla on valtavan huono omatunto taaperon sairastamisen johdosta.

Jostain syystä venkoilu ruokapöydässä saa minut ärtymään paljon nopeammin kuin mikään muu asia. Siksipä taaperollakin muutamat ruokailut jäivät viime viikolla lyhyiksi, kun syöminen tai ainakaan sillä hetkellä edessä oleva ruoka ei kiinnostanut. Ruokailuhetkien ulkopuolella Tipunen oli oma itsensä ja kun uusia hampaitakaan ei ollut havaittavissa, diagnosoin Googlen avustuksella syyksi tyypillisen 2-vuotissynttäreiden läheisyydessä ilmenevän nirsoilun ja rajojen kokeilemisen.

Voi kuinka väärässä olinkaan.

Muutaman temppuilupäivän jälkeen taapero alkoi vaikuttaa muutenkin kipeältä ja lopulta oireille saatiin selityskin: mahatauti. Osaatteko arvata, kuinka suurta syyllisyyttä tunsin, kun olin kiukustunut täysin turhaan suloiselle reppanalle, joka ei vain osannut kertoa, ettei ruoka maistu pahan olon takia? Voin kertoa, että huono omatunto oli, ja on jossain määrin edelleen, valtava.

Yritän suhtautua äitiyteen ja lapsiin rennosti, enkä hirveästi vertailekaan itseäni tai tyttöjä muihin. En myöskään stressaa tai pyörittele päässäni, mitä kaikkea (ikävää) voi mahdollisesti tapahtua tulevaisuudessa. Minun heikko kohtani on kuitenkin huono omatunto ja itseni soimaaminen: milloin olen luullakseni unohtanut antaa taaperolle takapenkille kaveriksi Matkapupun, miten en ole tajunnut harmin syynä olevan puhkeavat hampaat tai kuinka taas unohdin tuoreet kasvikset ruoalta. Huonon omatunnon saa varmuudella myös silloin, kun väsyneenä aivan tarpeettomasti ärähtää tai tiuskaisee tytöille.

Useimmiten soimaan itseäni tehokkaasti vain hetken enkä jää murehtimaan asiaa pitkäksi aikaa. Välillä, kuten nyt mahatautiepisodin kanssa, asia jää kuitenkin vaivaamaan ja painamaan mieltä. Onneksi taapero ei tunnu asiasta olevan moksiskaan ja sai kipeimpinä päivinä syödä ja juoda lähestulkoon ihan mitä vaan ihan missä vaan.

Osaatko sinä tunnistaa aina, milloin kyseessä on oikea harmi?

Entä löytyykö täältä minulle huonon omatunnon potijatoveria?

Mammaliigassa muuten pohditaan tällä viikolla äitiyttä. Tervetuloa perjantaina lukemaan, mitä ajatuksia minulla on siitä. :)

Millainen on lapsesi netti-identiteetti?

Heti alkuun totean, ettei tämän tekstin tarkoitus ole syyllistää ketään, kritisoida tai arvottaa vanhempien toimintatapoja. Tavoitteena on pysähtyä pohtimaan, millainen sosiaalisen median käyttäjä on itse ja mitä tietoja lapsestaan laittaa nettiin.

Aikuisina pystymme melko hyvin säätelemään, mitä tietoja haluamme itsestämme jakaa netissä. Kun suurin osa nykyisistä vanhemmista oli vauvoja tai taaperoita, ei netti - saati sitten some - toiminut läheskään samassa mittakaavassa kuin nyt. Me siis tuskin löydämme netistä itsestämme kuvia, joissa vauvana kaksois- ja kolmoisleukoinemme makoilemme vaippasillamme lattialla tai joissa lapsena karjumme pää punaisena katkenneen suolatikun takia. Emme myöskään löydä netistä julkista päiväkirjaa, johon on eritelty mahantoimintaamme puolivuotiaana, kirottu haastavaa temperamenttia uhmaiässä tai vatvottu kaverisuhteitamme kouluiässä.

Oletko miettinyt, mitä tietoja sinä jaat nyt lapsestasi kaikkien luettavaksi?

Osa vanhemmista kertoo ja jakaa lapsistaan paljon kuvia ja asioita, osa taas ei mitään. Jotkut jakavat pieniä asioita silloin tällöin, jotkut vain positiivisia juttuja. Koska sosiaalisen median käyttäjissä on paljon pienten lasten vanhempia, on keskustelu lapsen yksityisyydestä ja netti-identiteetistä herättänyt paljon huomiota ja jakanut mielipiteitä. Erityisesti Innokkaat äitibloggaajat ja some-vanhemmat tärvelevät lastensa digitaalisen jalanjäljen -kirjoitus on kerännyt alkuvuoden aikana huomiota ja saanut monet kommentoimaan asiaa.

Lasten kuvia netissä on perusteltu usein sillä, että some on nykyaikaa ja luonnollinen osa elämää silloinkin, kun tämänpäivän lapset ovat teinejä. Toki alaston-, vaippa- ja vähäpukeisia kuvia tulisi välttää jakamasta, mutta muuten lasten kuvat ovat kuvia siinä missä omatkin - arkea, hassuja tilanteita ja nopeaa kuulumisten kertomista. Esimerkiksi Ylen artikkelissa kerrotaan Lasten valokuvat somessa -kyselystä, johon vastanneista osa perusteli kuvien jakamista mm. sillä, että sosiaalinen media on hyvä paikka säilyttää valokuvia ja että kuvia jakamalla osoitetaan lapsen olevan pidetty ja rakastettu.

Monessa kirjoituksessa lasten jättämistä pois some-päivityksistä on sen sijaan perusteltu sillä, että lapsia voidaan kiusata netistä löydettyjen kuvien tai tekstien takia. Se on kieltämättä hyvinkin mahdollista. Toisaalta kiusata saatetaan ihan vain sukkien värin, kännykkämallin tai harrastuksen takia. En näe, että vanhempien some-päivitykset ovat kiusaamisen ydin ja ongelma - lähtökohtahan pitäisi olla se, että ketään ei kiusata. Ei sitä, joka puklaili vauvana metrin kaaressa eikä sitä, joka tuli eilen kouluun neonkeltaisissa housuissa.

Mahdollisen kiusaamisen sijaan pohtisin, miltä lapsesta tuntuu, kun hän löytää muistiinpanoja ja/tai kuvia itsestään. Mitä mieltä hän on niistä ja mitä ajatuksia ne herättävät?

Yllä on kuva minusta. Nyt voin sen hyvin mielin julkaista, sillä tiedän, että vauvat ovat vähän pyöreitä, kasvot ovat välillä punaiset eikä katsekaan aina löydä suoraan kohteeseensa. Yritin löytää tähän samalta vuodelta joulukorttikuvaa, joka on postitettu kaikkiin tuttavaperheisiin. Onnekseni 80-luvun lopulla kuvat ovat välittyneet postitse eikä kuvaani ole jaettu netissä! Niin söpö kuin varmasti olen vanhempieni mielestä ollut, en olisi teini-ikäisenä ilahtunut törmätessäni kuvaan netissä.

Minusta on ihana katsella lasten kuvia olivatpa he sitten sukulaisen, kaverin tai blogitutun jälkikasvua. Ihailen taidokkaita, hyvälaatuisia kuvia sekä kauniita, värikkäitä vaatteita ja kuvien suurta söpöyttä. Samoin tykkään lukea, miten muiden samanikäisten lasten perheissä yöt, syömiset ja taitojen oppimiset sujuvat. Olen kuitenkin tylsä enkä julkaise samalla tavalla vastavuoroisesti lapsistani esimerkiksi kuvia. Meillä on (hieman ehkä subjektiivisesti arvioituna) kaksi maailman söpöintä ja suloisinta tyttöä, joiden kasvokuvia mielelläni laittaisin kuvitukseksi vaikka mihin. Joudunkin usein muistuttamaan itseäni päätöksestä olla jakamatta heidän kuviaan julkisesti blogissa.

Vaikka itse en haluakaan tuoda lapsiani julkisiksi nettiin, on harkittu kuvien ja tekstien julkaiseminen silti mielestäni ok. Ennen julkaisemista voisi kuitenkin olla hyvä pysähtyä pohtimaan muutamaa asiaa:

• Onko facebookin tilapäivitys, blogipostaus tai muu julkaisu liian henkilökohtainen? Haluaisitko, että sinusta löytyisi vastaava kirjoitus netistä?
• Onko valokuva oikeasti julkaisukelpoinen? Kokemuksesta tiedän, että niistä maailman söpöimmistäkin vauvoista saa väärällä hetkellä ja huonolla kuvakulmalla otettua hyvinkin epäedullisia kuvia.
• Kuka näkee kuvan? Voiko kuvan tulkita väärällä tavalla?
• Epäröitkö kuvan tai tekstin julkaisemista? Miksi? Jos epäröit, siihen on ehkä syynsä. Kannattaa antaa asian muhia vaikka seuraavaan päivään ja pohtia julkaisemista sitten uudestaan.

Toivoisin, että lasten valokuvat + some -keskustelussa huomioitaisiin ihmisten erilaisuus sen sijaan, että jyrätään omaa mielipidettä läpi ainoana oikeana. Aivan kuten kaikki aikuisetkaan eivät halua itsestään kuvia nettiin (ei edes niitä kaikkein onnistuneimpia), eivät kaikki lapsetkaan halua. Samoin on varmasti paljon lapsia ja tulevia nuoria ja aikuisia, joita ei yhtään haittaa valmiiksi luotu somehistoria.

Meidän pikkumurumme eivät ole ikuisesti pikkumurujamme. Joskus he menevät kouluun, etsivät ja luovat omaa identiteettiään, tutustuvat uusiin ihmisiin ja hakevat töitä. Kuinka paljon haluat, että lastesi kohtaamat ihmiset löytävät hänestä tietoa netistä? Oma linjani saattaa olla hieman nipotusta, sillä 2010-lukuahan tässä eletään. Kiusaamisnäkökulmasta on aivan mahdollista, että 14 vuoden päästä tyttömme saavat kuulla kavereilta ihmettelyjä, miksi heistä ei löydy lapsuusajan kuvia netistä. Samoin useiden vuosien kuluttua, jos silloinkin vielä bloggailen, on aivan mahdollista, että tytöt itse toivovat saavansa kokokuvansa postaukseen.

Vanhemmat, lapset ja some ovat tällä hetkellä paljon puhuttu ja kirjoitettu aihe. Muita näkökulmia aiheeseen voit käydä lukemassa esimerkiksi blogeista Taikaliemeen pudonneita ihmelapsia, Sekalaista sakkia, Mini & Me, Kivempi blogi, Ainutlaatuinen ja Hulivilini. :)

Ensimmäinen protomalli, toisen kanssa viisaampi?

Toinen vauvavuotemme on aikalailla puolessa välissä, ja voin vain ihmetellä, miten nopeasti aika on kulunut kesästä. Nämä kuusi kuukautta ovat olleet mielenkiintoisia, vauhdikkaita ja tapahtumarikkaita, ja niiden aikana hellyyttävän pienestä nyytistä on kasvanut naurava vauva ja pienestä isosiskosta vähän isompi isosisko.

Koska vauvavuosiemme välissä on vain vähän reilu kolme kuukautta, on Tipusenkin vauva-aika vielä hyvin muistissa. Muistan, miten epävarma itse olin Tipusen synnyttyä ja kuinka hieno fiilis nyt oli, kun vastasyntyneen käsittelyä ei tarvinnut jännittää. Kuluneen puolen vuoden aikana olenkin moneen otteeseen miettinyt, kuinka monta stressiä on jäänyt stressaamatta, koska on kokemusta jo yhden vauvan hoidosta. Olen todennut, että näin jälkiviisaana olisi useita asioita kannattanut tehdä Tipusen kanssa toisin - tai ainakin olisi ollut helpompaa, jos ei olisi tarvinnut kokeilla ensin muutamaa "ei toimi" -vaihtoehtoa ennen sitä toimivaa. Taapero vaikuttaa kuitenkin hyvin tyytyväiseltä, joten kai me useimmat asiat teimme suurinpiirtein oikein.

Toisaalta toisen kohdalla kokemuksestakaan ei ole ollut aina hyötyä. Vauvoissa on eroja ja äidin hoksottimetkin ovat välillä vähän hitaalla. Untuvikon aikana on ihan viimeaikoinakin tullut yllätyksenä esimerkiksi se, miten yöunia vastaan raivoavalla vauvalla ei olekaan ollut muuta hätää kuin nälkä. Ehkä toisen kanssa on jossain suhteessa viisaampi, mutta kyllä sitä silti koko ajan tulee opittua uutta ja hoksattua asioita eri tavalla kuin ennen. Hyvin usein olen myös todennut, että se, mikä aikoinaan toimi Tipusen kanssa, ei onnistukaan samalla tavalla Untuvikon kohdalla ja päinvastoin.

Vauvavuotta on vielä puolet jäljellä ja tiedän, että seuraavat kuusi kuukautta ovat hurjaa oppimisen aikaa. Odotan mielenkiinnolla, koska Untuvikko lähtee liikkeelle, miten syöminen kesällä sujuu ja millaiset välit siskoilla tulee olemaan. Samoin jännityksellä odotan, mitä asioita joudumme pähkäilemään. Ihan varmasti Untuvikon kanssa tulee erilaisia pohdinnanpaikkoja kuin Tipusen kanssa oli!

Untuvikon kasvaessa ja tullessa enemmän omaksi itsekseen on ollut hauska huomata, kuinka samanlaisia mutta kuitenkin todella erilaisia siskokset ovat. Vaikka sisko puolin ja toisin onkin vielä vähän jännittävä kumppani, tämän äidin sydämessä läikähtää aina, kun kaksi pikkunenää ovat kiinni toisissaan toisen nauraessa vauvan röhönaurua ja toisen hihityskikattaessa.

Hyvää viikonloppua sinulle! :)

MakroTex: Kova

Tällä kertaa en kuvannut mitään konkreettista vaan vähän erilaista kovuutta.

Terässydän

Yritys on kova ja tahto valtava, mutta ihan vielä ei eteneminen onnistu.

Kovien hetkien pelastaja.

Niin kovasti tykkään!

Suomen Kädentaidot, messuseikkailu tirppojen kanssa

Tänä viikonloppuna järjestetään Tampereella Suomen Kädentaidot -messut, joilla käyminen alkaa olla jo melkein jokasyksyinen perinne. Viime vuonna seikkailin messuilla pelkästään Tipusen kanssa, mutta tänä vuonna tirppoja olikin matkassa mukana kaksi - kuten myös aikuisia, onneksi.

Ajomatka Tampereelle väsytti sopivasti pienimmän matkustajan - siis lupaava alku seikkailulle! Vihdoinkin tuli testattua, saanko omin voimin kasattua rattaat auton perälle ja pois, ja hyvinhän se onnistui. Jopa niin nopeasti, ettei kukaan ehtinyt hermostua sillä välin.

Tipunen jaksoi hienosti istua rattaiden kyydissä suurimman osan ajasta. Välillä piti jaloitella, mutta ihmisvilinässä tepastelu oli äidin hermoille hieman stressaavaa. Pieni ankanpoikanen kun saattoi pyrähtää mihin suuntaan vain ja ohikulkevat ihmiset näyttivät siinä rinnalla lähes jättiläisiltä.

Eväshetket sujuivat näppärästi Arlanda-ravintolassa, jossa oli paljon tilaa molempien ruokataukojemme aikana. Pöydät eivät olleet ahdistavan lähellä toisiaan, joten ravintolassa pystyi kulkemaan hienosti tuplarattailla sekä imettämään rauhassa.

Muistin, miksi en ole pitänyt huiveja kovinkaan usein viime vuosien aikana. Tällä kertaa huivissa solmussa oli Untuvikko.

Vaikka kävijöitä tuntui olevan perjantaina paljon, liikkuminen messualueella rattaiden kanssa oli suht sujuvaa ja ihanan esteetöntä. Ainoastaan Deli-alueen jätimme välistä, koska siellä näytti olevan myyntipöytien edessä ja välissä niin paljon ihmisiä, että eteneminen rattaiden kanssa olisi ollut lähes mahdotonta. Invavessaan / lastenhoitohuoneeseen ei tarvinnut jonottaa juurikaan, joten vaipanvaihdot sujuivat kätevästi.

Kahviloita ja ruokapaikkoja vaikutti olevan siellä sun täällä, mutta mitään kovin houkuttelevaa pysähtymispaikkaa ei löytynyt. Arlanda oli tosiaan hyvä pikkumessuilijoiden ruokkimisen kannalta, mutta itseäni lounasruoan syöminen ei napannut. Kahvilasta ostimme hyvät sämpylät, mutta olisin kaivannut laajempaa nopeasti syötävien ruokien valikoimaa.

Vietimme messualueella noin viisi tuntia, minkä aikana ehdimme paljon ihmetellä tavaroita ja vaatteita, mutta paljon jäi näkemättäkin. Muotinäytöstä seurasimme hetken (Tipunen tykkäsi!), mutta pienempiä työpajoja yms. emme ehtineet seuraamaan. Olimme kaikki kotiinlähdön aikaan väsyneitä (kaksi pienintä myös kiukkuisia), mutta lopulta tunnelma takapenkillä olikin hyvin, hyvin rauhallinen.

Kuvasta ei valitettavasti välity vieno tuhina. :)

Messuseikkailu kahden alle 2-vuotiaan kanssa olisi voinut olla varmasti myös hyvin toisenlainen, joten sen suhteen reissu meni hyvin. Kuitenkin ensi vuonna, jos ja KUN haluan keskittyä enemmän myyntipöytien tutkimiseen, suuntaan messuille yksin ilman jälkikasvua. :D

Yksin en olisi kuitenkaan nyt reissussa selvinnyt, joten iso kiitos seikkailuseurasta ja tarpeellisista apukäsistä Äitiseni!

Se, mitä löytöjä tein ja keitä mielenkiintoisia käsityöntekijöitä löysin, selviää täältä. :)

Lastenvaatteet: Kuinka paljon vaatteita lapsi tarvitsee?

Pysähdyin Tipusen vaatekaapille ja laskin, mitä vaatteita hänellä on nyt käytössä. Totesin, että 12 paidasta käytössä (päällä, pesussa tai kuivumassa) on hieman käyttöasteesta riippuen 5-7 kpl. Viidelläkin pärjäisimme, mutta kaksi ylimääräistä tuovat kivaa vaihtelua.

Housuista (13 kpl, mukaan ei ole laskettu sopivankokoisia mutta kesäkäyttöön ostettuja pihahousuja) ahkerassa käytössä vastaavasti on 4-5 kpl. Mekoista (7 kpl) käytössä on nyt vain 2 kpl (käyttämättömistä suurin osa on kesäisiä hellemekkoja) ja sukista 12 parista käytössä on useimmiten noin 5 paria.

Paidoista, housuista, mekoista ja sukista käytössä on siis n. 43 %. Tuohon on laskettu mukaan muutamat paidat ja housut vaihtelunvirkistykseksi - jos nekin laskee ylimääräisiksi, on käytössäolevia vaatteita 36 % vaatekaapin sisällöstä. Toisin sanoen parhaimmillaan vaatteista 64 % ei ole ollenkaan käytössä. Tosin täytyy sanoa, että nyt käyttämättömistä vaatteista osaa on käytetty jossain vaiheessa ennen kuin kaappiin on tullut kivempia vaatteita - tavallaan ne ovat kuitenkin turhia, koska pärjäisimme ilmankin niitä, jos olisimme alusta lähtien hankkineet vain todella kivoja, sopivia ja toimivia vaatteita.

Turhia vaatteita on siis vaikka kuinka.

Turhauduin ylimääräisiin vaatteisiin ja päätin, että seuraavan vaatekerraston suunnittelen Tipuselle huolella enkä ostele vaatteita sieltä sun täältä "halvalla" ja hetken mielijohteesta. Tässä menee vielä tovi ennen kuin isommat vaatteet ovat ajankohtaisia, mutta aion etsiä täydellisiä ja hyviä vaatteita jo nyt, ennakkoon ilman kiirettä ja löytämisstressiä. Koska Tipunen todennäköisesti saa silloin tällöin lahjaksikin vaatteita, on kiva, ettei omasta takaa ole valtavaa vaatevuorta ja lahjavaatteetkin pääsevät käyttöön.

Tähän mennessä seuraavaan kokoon on ostettuna nämä vaatteet:

Ylhäältä alas: Tutta (kirppis), Lindex, Lingon & Blåbär (kirppis)

Vasemmalta oikealle Tutta (kirppis), Lindex ja Tutta

Lisäksi on nämä kaksi enemmän reilua paitaa, jotka on ostettu kirpputorilta ihan vain kuvan tai tekstin takia. :)

Tiedän jo nyt, että punaiset housut olivat hutiostos. Kaupassa oli kuitenkin "Ota 3, maksa 2" -tarjous, eikä sitä (muka) voinut jättää käyttämättä. Sen sijaan keltaisten housujen tiedän 100 % varmuudella tulevan käyttöön, koska samanlaiset pienemmässä koossa ovat nyt ahkerasti Tipusen yllä.

Jään pohtimaan ja suunnittelemaan, millaisia ja minkävärisiä vaatteita Tipuselle oikeasti kannattaa alkaa etsiä. Samalla pitäisi varmaan tehdä vastaava inventaario myös omaan vaatekaappiin, sillä siellä on edelleen paljon ylimääräisiä ja turhia vaatteita (joita aina kuvittelen muka vielä käyttäväni).

Kuulostaako tutulta? 

Löytyykö sinun tai lapsesi vaatekaapista turhakkeita?

Kirjoituksiani lastenvaatteista: Ylimääräistä ja käyttämätöntä, Kuka ompelee lapsesi vaatteet?, Suomalaisia lastenvaatteita, Kuinka paljon vaatteita lapsi tarvitsee?

Taapero + lumi = PO! :)

Lumi oli ja meni, mutta tässä vielä taaperon riemua viime viikolta. Hertsileijaa sentään sitä iloa, kun tyttö alkuihmettelyn jälkeen tutustui lähemmin lumeen! Pihalla oli silmän kantamattomiin valkoista materiaalia, josta voi tehdä mielettömän määrän palloja!

Ulos astuessamme Tipunen näki ensimmäisenä tämän pihan isompien lasten tekemän Pallojen Pallon. "PO PO PO PO PO!!".

Kun suurimmasta hämmästyksestä selvittiin, seuraava riemu tuli pikkulumipalloista, joita voi kantaa, heittää ja vierittää.

Luulin, ettei hymy voisi enää leventyä eikä papatus nopeutua, mutta oli sekin mahdollista. Lumesta voi nimittäin tehdä myös lumiPUPUJA!

Meidän pupuperheemme:

Lumi-ihmettelyn jälkeen kaivoimme varastosta pulkan ja Tipunen pääsi ensimmäistä kertaa ikinä sen kyytiin. Ajelukierroksia vaadittiin pian lisää ja lisää! Pitänee siis ostaa taaperolle pikkuihmisten pulkka, jotta kyydissä on tukevampi istua.

Untuvikko ei taida tänä talvena ihan vielä innostua lumesta, mutta oli silti (tavallaan) menossa mukana. :)

Hei isä, teet hienoa työtä!

Äitien jaksamisesta on ollut paljon kirjoituksia viimeaikaisen traagisen liikenneonnettomuuden jälkeen. Kaikkiin kirjoituksiin on varmasti hyvä syy taustalla ja äitien jaksaminen on tärkeä asia. Kuitenkin isät tuntuvat unohtuvan helposti, sillä hehän pääsevät töihin pakoon arkea, syövät rauhassa lounasta (ja vieläpä mahdollisesti lounasravintolassa!) ja nauttivat aikuisesta seurasta. Miksi isien jaksamista edes pitäisi pohtia?

Isyys on muuttunut viimeisen sadan vuoden aikana paljon ja hakee ehkä edelleen muotoaan. Pitkään isät vastasivat lähinnä perheen taloudellisesta toimeentulosta, kun äiti samaan aikaan huolehti lapsista.  1960-70 -luvulla isät alkoivat osallistua enemmän lasten kasvattamiseen ja tänä päivänä puhutaankin jaetusta vanhemmuudesta tai uudesta isyydestä, joiden myötä isät ovat vahvasti mukana lastenhoidossa ja -kasvatuksessa.

Miten tämä uusi isyys näkyy isien elämässä? Siinä missä 1950-luvulla isä kävi töissä ja kotiin palattuaan nautti rauhallisesta koti-illasta äidin edelleen hoitaessa lapsia, isien usein odotetaan 2010-luvulla edelleen elättävän perheensä mutta lisäksi osallistuvan töiden jälkeen lastenhoitoon, tekevän oman osuutensa kotitöistä ja antavan äidillekin vapaa-aikaa. Tasa-arvon nimissä isienkin on osallistuttava yöheräilyihin, vaikka seuraavana päivänä olisi töitä - äidithän ovat töissä muutenkin joka päivä.

Eikö kuulostakin aikamoiselta kasalta odotuksia? Kun kaupan päälle lisätään töissäkäyvien isien huono omatunto vähäisestä ajasta lasten kanssa ja toisaalta silti stressi taloudellisesta toimeentulosta, on jaksaminen varmasti vähän äärirajoilla iseilläkin.

Olen kuullut ja lukenut monien kotiäitien tuskailevan, miten mies ei tee mitään töistä kotiuduttuaan. "Sinne se vaan menee koneelle, ei kuule eikä näe mitään eikä todellakaan auta missään hyödyllisessä." Mitäpä jos isiäkin vähän väsyttää?

Tänään voisi olla hyvä päivä kysyä isältä, mitä hänelle kuuluu ja miten hän jaksaa. Ehkä väsyneet äidit ja uupuneet isät voisivat tsempata toinen toisiaan vauva- ja ruuhkavuosien läpi?

Isänpäiväkortti

Miehen kortti pysyy tänäkin vuonna salassa, mutta tällainen kortti tehtiin vaarille:

Kokeilimme Tipusen kanssa toisen kerran vesivärejä, ja maalaaminen vaatii vielä hieman treenausta. Sormivärien käyttö sujuu hienosti sekä sormin että siveltimellä, mutta vesivärien tuoma lisäosa, vesikippo, laittaa pakan ihan sekaisin.

Sen sijaan, että väriä laittaisi paperiin, sitä on kiva siirrellä värinappien ja vesikipon välillä. Sain kuitenkin sen verran houkuteltua Tipusta pomppimaan siveltimellä paperilla ja tekemään pitkiä viivoja, että saimme riittävästi maalia työhön. Katsotaan, kuinka monta maalauskertaa tarvitaan, jotta vesikippo menettää uutuudenviehätyksensä! :)

Paperiin on laitettu muutamia teippisuikaleita raidoiksi. Tässä vaiheessa kannattaa katsoa, että teippaa ja maalaa vesiväripaperia oikealta puolelta - nurjalle puolelle kiinnitetyt teippiraidat kokemuksen mukaan repivät irrotettaessa myös paperin pinnan.

Taiteilun loppuvaiheessa värinapit olivat muuten ihailtavan harmoniset väreiltään:

Lastenvaatteet: Kuka ompelee lapsesi vaatteet?

Myönnän, että olen hieman pihi enkä halua maksaa vauvojen vaatteista paljoa, koska käyttöikä on lyhyt ja todennäköisyys vaatteen ikitahriintumiselle on suuri. Olen ostanut melko suuren osan vaatteista kirpputoreilta, mutta paljon myös uutena. Uusissa vaatteissa olen ensisijaisesti etsinyt tiettyä mallia tai kivoja värejä sekä (tietysti) edullista hintaa. Omatuntoni ei ole kysellyt valmistusmaan perään.

Hyvän mielen vaatekaappi, josta mainitsin jo aikaisemmin, sai minut kuitenkin pohtimaan tarkemmin omieni ja tirppasten vaatteiden valmistusmaita. Nopea pyörähdys vaatekaapilla paljasti sen, mitä olin aavistellutkin: Merkistä riippumatta törmäsin useimmiten Made in Bangladeshiin, mutta myös Turkkia ja Kiinaa löytyi paljon.

Jokin aika sitten oli kohu Tutan vaatteiden valmistusmaasta (klik!), sillä eihän se olekaan Suomi. Ja kuinka voisikaan olla, kun vaatteet eivät ole merkittävästi kalliimpia kuin muut perusmarkettien vaatteet?

Itselleni Tutan vaatteiden valmistusmaa tuli yllätyksenä eikä ihme, sillä esimerkiksi bodeissa lukee niskassa isolla "Designed and developed in Finland" ja sivusauman merkissä ensimmäisenä "Designed, developed and tested in Finland". Vasta ihan lopussa muistetaan mainita, että niin muuten, valmistusmaahan onkin sitten Bangladesh.

On sääli, että vaatteiden valmistaminen Suomessa ei kannata, jos hintojen halutaan olevan edes jossain määrin kuluttajaystävällisiä. Vielä enemmän sääli on se, että halpojen hintojen kustannuksella joku ompelee vaatteen minimipalkalla ja mahdollisesti kurjissa oloissa.

Tahdon uskoa, että suomalaiset yritykset pitävät huolen siitä, että työolot ja palkka ovat edes jossain määrin kohtuullisia tehtaissa, joissa vaatteet tehdään. En usko boikotoinnin olevan oikea ratkaisu vaateteollisuuden sysäämiseen eettiseempään suuntaan, mutta kieltämättä mielenkiinto Suomessa valmistettuja lastenvaatteita kohtaan nousi huimasti.

Aion edelleen bongailla kaupoista Tutan ihania, värikkäitä vaatteita. Täytyy kuitenkin sanoa, että kiinnostus henkkamaukkavaatteita kohtaan tipahti entisestään - jos näperrystä ja piiperrystä vaativa pikkutyttöjen mekko maksaa kaupassa parhaimmillaan alehyllyssä alle 5 euroa, ei sen ompelija taida kovinkaan kummoista palkkaa saada työstään.

Meiltä löytyy monien ulkomailla valmistettujen lastenvaatteiden lisäksi myös muutama varmasti Suomessa ommeltu vaate - tässä muutama paita Made in Finland, Mummula. :)

Muita kirjoituksia lastenvaatteista: Ylimääräistä ja käyttämätöntä, suomalaisia lastenvaatteita, Kuinka paljon vaatteita lapsi tarvitsee?

Tihkusateessa

Aamupäivän vaunulenkillä suuntasimme harmaasta ilmasta huolimatta läheiseen puistoon. Pieni sumusade on petollinen kastellessaan ihan hyvin, vaikka pisaroita ei edes tunne! Onneksi perusulkoilukamppeet pitivät sen verran vettä, että Tipunen pysyi kuivana.

Tykkään, tykkään, tykkään! Punaiset kumisaappaat olivat huippuostos ja lahjavillasukat juuri oikean väriset ja kokoiset! Kiitosta vaan niiden neulojalle, ahkerassa käytössä ovat. :>

Värikäs syksy on kiva, mutta myös sateinen syksy on pienissä annoksissa kiva. Sadepäivissä ei ehkä ole samanlaista energiaa kuin aurinkoisissa, kauniissa päivissä, mutta omanlaisensa rauhallinen tunnelma kuitenkin. Tosin rauhallisen tunnelman fiilis taitaa johtua ihan vain siitä, ettei kukaan muu ulkoile sateella ja linnutkin ovat tajunneet mennä sateensuojaan piiloon. Sadepäivä silloin tällöin rauhoittaa ja rentouttaa, mutta monta päivää putkeen alkaa jo vähän harmittaa ja väsyttää.

Harmaiden päivien suurin hyvä puoli taitaa olla se, että usein pikkuväki nukkuu silloin parhaiten päiväunensa.