LASTENVAATTEET: Kun suloinen poika onkin tyttäremme

Kuten moni muukin, jaksan edelleen ihmetellä, missä vaiheessa on kirjoitettu sanomaton sopimus tyttöjen ja poikien väreistä. Miksi tyttövärejä ovat vain punaisen eri sävyt ja violetti? Miksi oranssi, vihreä ja ruskea löytyvät vaatekaupoissa useimmiten poikien puolelta? Entä miksi tyttöjen vaatteissa on kissoja ja joskus kukkia, mutta poikien osastolta löytyy autojen ja työkalujen lisäksi myös luontoaiheita, eläimiä ja otuksia?

Ei varmaan yllätä, että rakastan värejä ja olen halunnut pukea lapsetkin värikkäästi. Tytöillä on joitain selvästi tyttömäisiä vaatteita, mutta suurimmassa osassa vaatteita on keltaista, oranssia, vihreää tai ruskeaa. Hempeää vaaleanpunaista ei ole juurikaan, mutta violettia ja fuksiaa löytyy kyllä.

Värimieltymykseni ovat aiheuttaneet usein sen, että tyttöjä on luultu pojiksi. Ilmeisesti väreihin kiinnitetään paljon huomiota, sillä esimerkiksi Tipunen ruskasävyisessä kukkatunikassaan on saanut kuulla olevansa tarkkaavainen poika. Sama tarkkaavainen poika meillä on ollut mukana myös kauppareissulla, jolloin keltaruskea lippamyssy taisi viedä huomion keltaiselta pitsineuleelta. Minua poikakommentit lähinnä huvittavat ja hämmästyttävät, sillä omaan silmään molemmat tirppaset näyttävät aivan selvästi tytöiltä.

Tipusella on nykyisin usein mekko päällä ja hiukset saparoilla, joten sukupuolierehdyksiä ei ole enää tullut viime aikoina. Sen sijaan nyt on Untuvikon vuoro olla pikkuveli esimerkiksi näissä vaatteissa:

En kiinnitä kaupassa juurikaan huomiota siihen, katselenko vaatteita tyttöjen vai poikien osastolla. Sen sijaan etsin kivoja värejä ja kuvioita ja vain mekko-ostoksilla suuntaan vaaleanpunaiselle puolelle. Minun puolesta sukupuolijaottelun voisi lastenvaatteiden kohdalla hävittää kokonaan, sillä usein vaatteiden mitoitukset ovat samat sekä tyttöjen että poikien vaatteissa. Eikö olisikin helpompi ostaa vaatteita, kun ei tarvitse välittää siitä, onko ne tarkoitettu ensisijaisesti tytöille vai pojille? Jos ostaisi vaatteita ihan vain lapselle?

Ihan ymmärrettävää muuten, että Untuvikon sukupuolesta erehdyttiin pari viikkoa sitten. Eihän kukaan voi nähdä housujen rusetteja, kun ne ovat sukkien alla!

Vierailetko sinä "väärän" sukupuolen osastolla ostaessasi lastenvaatteita?

Mitkä värit sinusta ovat tyttöjen tai poikien värejä?

Samasta aiheesta kirjoitti lähiaikoina myös Nelli Mistä on pienet pojat tehty -blogissa, josta löytyy puolestaan tyttöjenvaatteita käyttäviä poikia. :)

Muita kirjoituksiani lastenvaatteista: Ylimääräistä ja käyttämätöntä, Kuka ompelee lapsesi vaatteet?, Suomalaisia lastenvaatteita, Kuinka paljon vaatteita lapsi tarvitsee?

Ajatuksia unikoulusta - vinkkejä, neuvoja ja ideoita

Kuten MakroTex-valokuvahaasteessa kävi ilmi, yömme vauvan kanssa ovat olleet aavistuksen rikkonaisia. Heräämisten näkeminen kuvakollaasissa havahdutti meidät viimein siihen, että nyt voisi olla hyvä hetki unikoululle. Unikoulua onkin nyt takana parisen viikkoa, ja suunta on parempaan päin. Toki välillä mennään takapakkia ja yöt ovat yhtä hulinaa, mutta uskon, että kyllä tästä vielä hyvä tulee.

  

Lähdimme unikouluun aikalailla omaan mututuntumaan ja esikoisen aikana luettuihin neuvoihin nojaten. Parin takapakkiyön jälkeen päätin kuitenkin googlettaa, mitä neuvoja toiset äidit ovat jakaneet unikouluista erilaisissa nettikeskusteluissa. Tällaisia ajatuksia ja vinkkejä löysin:

Yösyöttämisen lopettaminen rauhoittaa öitä. Kun vauva toteaa, ettei hän saa yöllä maitoa vaikka kuinka yrittäisi, yöt alkavat parantua ja unipätkät pidentyä. Monet ovat myös todenneet, että alussa toimimaton tassuttelu onkin alkanut rauhoittaa vauvaa sen jälkeen, kun yösyötöistä on luovuttu. Koska ideana on, ettei vauva yhdistä nukkumista maitoon ja/tai imettämiseen, on hyvä myös aloittaa aamu puurolla imettämisen sijaan.

Oma huone, oma rauha. Vauvan siirtäminen omaan sänkyyn ja mahdollisesti omaan huoneeseenkin antaa vauvalla mahdollisuuden nukkua rauhassa, kun vanhempien aiheuttamat äänet tai valot eivät häiritse unta. Samoin vanhemmat nukkuvat todennäköisesti paremmin, kun eivät kuule kaikkia pieniä inahduksia ja liikahduksia.

Iltatoimien aikaistaminen tuo hyvät unet. Iltapala, pesu ja vaatteidenvaihto kannattaa aloittaa hyvissä ajoin, kun lapsi ei vielä ole edes väsynyt. Rutiinien kautta lapsi oppii hoksaamaan, että tietyn hetken (iltasatu tai muu yhteinen tuokio) jälkeen on nukkumaanmenohetki. Silloin rauhoittuminen ja nukahtaminen onnistuu paremmin, kun lapsi ei ole yliväsynyt ja käy kierroksilla. Monet ovat todenneet, että iltatoimia aikaistamalla yöt ja yöunille nukahtaminen ovat parantuneet.

Tassuttelusta on erilaisia versioita. Osa on vauvan hermostuessa tassutellut hetken, mutta nostanut syliin rauhoittumaan, jos itku vain yltyy. Osa taas on antanut vauvan itkeä sängyssä, mutta jatkanut samalla tassuttelua. Jotkut ovat tassutelleet hetken, menneet sitten vähäksi aikaa pois paikalta ja palanneet takaisin lohduttamaan, kun itku on jatkunut. Monet ovat saaneet ohjeistukseksi neuvolasta, että tassuttelua ei pitäisi jatkaa, kun vauva on jo rauhoittunut muttei ihan vielä syvässä unessa. Jos tassuttelua jatkaa pitkään, vauva oppii siihenkin ja silloin pitää olla koko ajan tassuttelemassa.

Pinnasänkyyn totuttaminen. Vauva kannattaa totuttaa sänkyynsä myös päiväunilla tai hereilläänkin ollessaan, jotta sänky ei yöllä ole outo ja pelottava paikka. Toisaalta sanotaan myös, että sängyn tulisi olla vain nukkumista varten ja leikkiminen ja oleilu siellä muuten vain on ihan ei ei.

Kuka käy lohduttamassa? Joillain vauvoilla kelpaa lohduttajaksi vain äiti (vaikka ei pääsisikään rinnalle), mutta joillain avainasemassa on ollut isä, joka on saanut ilman äidinmaitotuoksuja vauvan nukahtamaan helpommin uudestaan.

Huudatusunikoulussakin on puolensa. Jotkut vauvat eivät pysty rauhoittumaan tassuttelussa, vaan menevät kosketuksesta aivan ylikierroksille. Silloin huudatusunikoulu on toiminut monilla tehokkaasti, kun vauva on oppinut, ettei saa raivoamalla "palkintoa" eli syliin nostamista ja aikuisen huomiota. Monilla kolmas ilta on ollut jo selvästi parempi ja vauva oppinut rauhoittamaan itse itsensä ja nukahtamaan rauhassa. Jos nukahtamisen esteenä kuitenkin on läheisyydenkaipuu, ei huudatusunikoulu ole välttämättä sopiva ratkaisu.

Pimeässä vai univalon kanssa? Joillain on auttanut pieni univalo vauvan huoneessa, mutta jotkut vauvat vaativat pilkkopimeää huonetta. Pimeänpelko on ilmeisesti opittu asia, joten lähtökohtaisesti pienet vauvat eivät pelkää pimeässä vaan kyse on enemmän tottumuksesta.

Unikoulun voi pitää myös kodin ulkopuolella. Jos vanhemmat ovat väsyneitä eikä jaksamista unikouluun ole tai se ei yrityksistä huolimatta jostain syystä onnistu, on mahdollista saada apua kodin ulkopuolisesta unikoulusta. Silloin vauva viettää yönsä unikoulussa terveydenhoitajan / kätilön kanssa, mutta on päivisin normaalisti kotona.

Ylläolevissa kohdissa oli monta uutta näkökulmaa minulle. Vaikka luinkin jo Tipusen vauvavuonna paljon unikouluista, uutta tietoa ja ajatuksia löytyy näköjään silti. Tämän pienen selvitystyön myötä lähdemme uusilla nikseillä tavoittelemaan parempia yöunia!

Koska esikoinenkin oppi aikoinaan nukkumaan kokonaisia öitä, uskon tämänkin vauvan lopulta nukkuvan heräilemättä ja raivoamatta. Katsotaan, kuinka kauan oppimiseen menee aikaa.

Koitko sinä ahaa-elämyksiä neuvoja lukiessasi?
Miten teidän yöt sujuvat ja onko sinulla jokin hyvä niksi jaettavaksi muille? 

Myös Mammaliigassa on muuten tällä viikolla aiheena nukkuminen! Kurkkaa täältä, mitä kirjoitin sillä puolen unikouluista!

Millainen on lapsesi netti-identiteetti?

Heti alkuun totean, ettei tämän tekstin tarkoitus ole syyllistää ketään, kritisoida tai arvottaa vanhempien toimintatapoja. Tavoitteena on pysähtyä pohtimaan, millainen sosiaalisen median käyttäjä on itse ja mitä tietoja lapsestaan laittaa nettiin.

Aikuisina pystymme melko hyvin säätelemään, mitä tietoja haluamme itsestämme jakaa netissä. Kun suurin osa nykyisistä vanhemmista oli vauvoja tai taaperoita, ei netti - saati sitten some - toiminut läheskään samassa mittakaavassa kuin nyt. Me siis tuskin löydämme netistä itsestämme kuvia, joissa vauvana kaksois- ja kolmoisleukoinemme makoilemme vaippasillamme lattialla tai joissa lapsena karjumme pää punaisena katkenneen suolatikun takia. Emme myöskään löydä netistä julkista päiväkirjaa, johon on eritelty mahantoimintaamme puolivuotiaana, kirottu haastavaa temperamenttia uhmaiässä tai vatvottu kaverisuhteitamme kouluiässä.

Oletko miettinyt, mitä tietoja sinä jaat nyt lapsestasi kaikkien luettavaksi?

Osa vanhemmista kertoo ja jakaa lapsistaan paljon kuvia ja asioita, osa taas ei mitään. Jotkut jakavat pieniä asioita silloin tällöin, jotkut vain positiivisia juttuja. Koska sosiaalisen median käyttäjissä on paljon pienten lasten vanhempia, on keskustelu lapsen yksityisyydestä ja netti-identiteetistä herättänyt paljon huomiota ja jakanut mielipiteitä. Erityisesti Innokkaat äitibloggaajat ja some-vanhemmat tärvelevät lastensa digitaalisen jalanjäljen -kirjoitus on kerännyt alkuvuoden aikana huomiota ja saanut monet kommentoimaan asiaa.

Lasten kuvia netissä on perusteltu usein sillä, että some on nykyaikaa ja luonnollinen osa elämää silloinkin, kun tämänpäivän lapset ovat teinejä. Toki alaston-, vaippa- ja vähäpukeisia kuvia tulisi välttää jakamasta, mutta muuten lasten kuvat ovat kuvia siinä missä omatkin - arkea, hassuja tilanteita ja nopeaa kuulumisten kertomista. Esimerkiksi Ylen artikkelissa kerrotaan Lasten valokuvat somessa -kyselystä, johon vastanneista osa perusteli kuvien jakamista mm. sillä, että sosiaalinen media on hyvä paikka säilyttää valokuvia ja että kuvia jakamalla osoitetaan lapsen olevan pidetty ja rakastettu.

Monessa kirjoituksessa lasten jättämistä pois some-päivityksistä on sen sijaan perusteltu sillä, että lapsia voidaan kiusata netistä löydettyjen kuvien tai tekstien takia. Se on kieltämättä hyvinkin mahdollista. Toisaalta kiusata saatetaan ihan vain sukkien värin, kännykkämallin tai harrastuksen takia. En näe, että vanhempien some-päivitykset ovat kiusaamisen ydin ja ongelma - lähtökohtahan pitäisi olla se, että ketään ei kiusata. Ei sitä, joka puklaili vauvana metrin kaaressa eikä sitä, joka tuli eilen kouluun neonkeltaisissa housuissa.

Mahdollisen kiusaamisen sijaan pohtisin, miltä lapsesta tuntuu, kun hän löytää muistiinpanoja ja/tai kuvia itsestään. Mitä mieltä hän on niistä ja mitä ajatuksia ne herättävät?

Yllä on kuva minusta. Nyt voin sen hyvin mielin julkaista, sillä tiedän, että vauvat ovat vähän pyöreitä, kasvot ovat välillä punaiset eikä katsekaan aina löydä suoraan kohteeseensa. Yritin löytää tähän samalta vuodelta joulukorttikuvaa, joka on postitettu kaikkiin tuttavaperheisiin. Onnekseni 80-luvun lopulla kuvat ovat välittyneet postitse eikä kuvaani ole jaettu netissä! Niin söpö kuin varmasti olen vanhempieni mielestä ollut, en olisi teini-ikäisenä ilahtunut törmätessäni kuvaan netissä.

Minusta on ihana katsella lasten kuvia olivatpa he sitten sukulaisen, kaverin tai blogitutun jälkikasvua. Ihailen taidokkaita, hyvälaatuisia kuvia sekä kauniita, värikkäitä vaatteita ja kuvien suurta söpöyttä. Samoin tykkään lukea, miten muiden samanikäisten lasten perheissä yöt, syömiset ja taitojen oppimiset sujuvat. Olen kuitenkin tylsä enkä julkaise samalla tavalla vastavuoroisesti lapsistani esimerkiksi kuvia. Meillä on (hieman ehkä subjektiivisesti arvioituna) kaksi maailman söpöintä ja suloisinta tyttöä, joiden kasvokuvia mielelläni laittaisin kuvitukseksi vaikka mihin. Joudunkin usein muistuttamaan itseäni päätöksestä olla jakamatta heidän kuviaan julkisesti blogissa.

Vaikka itse en haluakaan tuoda lapsiani julkisiksi nettiin, on harkittu kuvien ja tekstien julkaiseminen silti mielestäni ok. Ennen julkaisemista voisi kuitenkin olla hyvä pysähtyä pohtimaan muutamaa asiaa:

• Onko facebookin tilapäivitys, blogipostaus tai muu julkaisu liian henkilökohtainen? Haluaisitko, että sinusta löytyisi vastaava kirjoitus netistä?
• Onko valokuva oikeasti julkaisukelpoinen? Kokemuksesta tiedän, että niistä maailman söpöimmistäkin vauvoista saa väärällä hetkellä ja huonolla kuvakulmalla otettua hyvinkin epäedullisia kuvia.
• Kuka näkee kuvan? Voiko kuvan tulkita väärällä tavalla?
• Epäröitkö kuvan tai tekstin julkaisemista? Miksi? Jos epäröit, siihen on ehkä syynsä. Kannattaa antaa asian muhia vaikka seuraavaan päivään ja pohtia julkaisemista sitten uudestaan.

Toivoisin, että lasten valokuvat + some -keskustelussa huomioitaisiin ihmisten erilaisuus sen sijaan, että jyrätään omaa mielipidettä läpi ainoana oikeana. Aivan kuten kaikki aikuisetkaan eivät halua itsestään kuvia nettiin (ei edes niitä kaikkein onnistuneimpia), eivät kaikki lapsetkaan halua. Samoin on varmasti paljon lapsia ja tulevia nuoria ja aikuisia, joita ei yhtään haittaa valmiiksi luotu somehistoria.

Meidän pikkumurumme eivät ole ikuisesti pikkumurujamme. Joskus he menevät kouluun, etsivät ja luovat omaa identiteettiään, tutustuvat uusiin ihmisiin ja hakevat töitä. Kuinka paljon haluat, että lastesi kohtaamat ihmiset löytävät hänestä tietoa netistä? Oma linjani saattaa olla hieman nipotusta, sillä 2010-lukuahan tässä eletään. Kiusaamisnäkökulmasta on aivan mahdollista, että 14 vuoden päästä tyttömme saavat kuulla kavereilta ihmettelyjä, miksi heistä ei löydy lapsuusajan kuvia netistä. Samoin useiden vuosien kuluttua, jos silloinkin vielä bloggailen, on aivan mahdollista, että tytöt itse toivovat saavansa kokokuvansa postaukseen.

Vanhemmat, lapset ja some ovat tällä hetkellä paljon puhuttu ja kirjoitettu aihe. Muita näkökulmia aiheeseen voit käydä lukemassa esimerkiksi blogeista Taikaliemeen pudonneita ihmelapsia, Sekalaista sakkia, Mini & Me, Kivempi blogi, Ainutlaatuinen ja Hulivilini. :)

MakroTex: Kova

Tällä kertaa en kuvannut mitään konkreettista vaan vähän erilaista kovuutta.

Terässydän

Yritys on kova ja tahto valtava, mutta ihan vielä ei eteneminen onnistu.

Kovien hetkien pelastaja.

Niin kovasti tykkään!

Suomen Kädentaidot, messuseikkailu tirppojen kanssa

Tänä viikonloppuna järjestetään Tampereella Suomen Kädentaidot -messut, joilla käyminen alkaa olla jo melkein jokasyksyinen perinne. Viime vuonna seikkailin messuilla pelkästään Tipusen kanssa, mutta tänä vuonna tirppoja olikin matkassa mukana kaksi - kuten myös aikuisia, onneksi.

Ajomatka Tampereelle väsytti sopivasti pienimmän matkustajan - siis lupaava alku seikkailulle! Vihdoinkin tuli testattua, saanko omin voimin kasattua rattaat auton perälle ja pois, ja hyvinhän se onnistui. Jopa niin nopeasti, ettei kukaan ehtinyt hermostua sillä välin.

Tipunen jaksoi hienosti istua rattaiden kyydissä suurimman osan ajasta. Välillä piti jaloitella, mutta ihmisvilinässä tepastelu oli äidin hermoille hieman stressaavaa. Pieni ankanpoikanen kun saattoi pyrähtää mihin suuntaan vain ja ohikulkevat ihmiset näyttivät siinä rinnalla lähes jättiläisiltä.

Eväshetket sujuivat näppärästi Arlanda-ravintolassa, jossa oli paljon tilaa molempien ruokataukojemme aikana. Pöydät eivät olleet ahdistavan lähellä toisiaan, joten ravintolassa pystyi kulkemaan hienosti tuplarattailla sekä imettämään rauhassa.

Muistin, miksi en ole pitänyt huiveja kovinkaan usein viime vuosien aikana. Tällä kertaa huivissa solmussa oli Untuvikko.

Vaikka kävijöitä tuntui olevan perjantaina paljon, liikkuminen messualueella rattaiden kanssa oli suht sujuvaa ja ihanan esteetöntä. Ainoastaan Deli-alueen jätimme välistä, koska siellä näytti olevan myyntipöytien edessä ja välissä niin paljon ihmisiä, että eteneminen rattaiden kanssa olisi ollut lähes mahdotonta. Invavessaan / lastenhoitohuoneeseen ei tarvinnut jonottaa juurikaan, joten vaipanvaihdot sujuivat kätevästi.

Kahviloita ja ruokapaikkoja vaikutti olevan siellä sun täällä, mutta mitään kovin houkuttelevaa pysähtymispaikkaa ei löytynyt. Arlanda oli tosiaan hyvä pikkumessuilijoiden ruokkimisen kannalta, mutta itseäni lounasruoan syöminen ei napannut. Kahvilasta ostimme hyvät sämpylät, mutta olisin kaivannut laajempaa nopeasti syötävien ruokien valikoimaa.

Vietimme messualueella noin viisi tuntia, minkä aikana ehdimme paljon ihmetellä tavaroita ja vaatteita, mutta paljon jäi näkemättäkin. Muotinäytöstä seurasimme hetken (Tipunen tykkäsi!), mutta pienempiä työpajoja yms. emme ehtineet seuraamaan. Olimme kaikki kotiinlähdön aikaan väsyneitä (kaksi pienintä myös kiukkuisia), mutta lopulta tunnelma takapenkillä olikin hyvin, hyvin rauhallinen.

Kuvasta ei valitettavasti välity vieno tuhina. :)

Messuseikkailu kahden alle 2-vuotiaan kanssa olisi voinut olla varmasti myös hyvin toisenlainen, joten sen suhteen reissu meni hyvin. Kuitenkin ensi vuonna, jos ja KUN haluan keskittyä enemmän myyntipöytien tutkimiseen, suuntaan messuille yksin ilman jälkikasvua. :D

Yksin en olisi kuitenkaan nyt reissussa selvinnyt, joten iso kiitos seikkailuseurasta ja tarpeellisista apukäsistä Äitiseni!

Se, mitä löytöjä tein ja keitä mielenkiintoisia käsityöntekijöitä löysin, selviää täältä. :)

Taapero + lumi = PO! :)

Lumi oli ja meni, mutta tässä vielä taaperon riemua viime viikolta. Hertsileijaa sentään sitä iloa, kun tyttö alkuihmettelyn jälkeen tutustui lähemmin lumeen! Pihalla oli silmän kantamattomiin valkoista materiaalia, josta voi tehdä mielettömän määrän palloja!

Ulos astuessamme Tipunen näki ensimmäisenä tämän pihan isompien lasten tekemän Pallojen Pallon. "PO PO PO PO PO!!".

Kun suurimmasta hämmästyksestä selvittiin, seuraava riemu tuli pikkulumipalloista, joita voi kantaa, heittää ja vierittää.

Luulin, ettei hymy voisi enää leventyä eikä papatus nopeutua, mutta oli sekin mahdollista. Lumesta voi nimittäin tehdä myös lumiPUPUJA!

Meidän pupuperheemme:

Lumi-ihmettelyn jälkeen kaivoimme varastosta pulkan ja Tipunen pääsi ensimmäistä kertaa ikinä sen kyytiin. Ajelukierroksia vaadittiin pian lisää ja lisää! Pitänee siis ostaa taaperolle pikkuihmisten pulkka, jotta kyydissä on tukevampi istua.

Untuvikko ei taida tänä talvena ihan vielä innostua lumesta, mutta oli silti (tavallaan) menossa mukana. :)

Hei isä, teet hienoa työtä!

Äitien jaksamisesta on ollut paljon kirjoituksia viimeaikaisen traagisen liikenneonnettomuuden jälkeen. Kaikkiin kirjoituksiin on varmasti hyvä syy taustalla ja äitien jaksaminen on tärkeä asia. Kuitenkin isät tuntuvat unohtuvan helposti, sillä hehän pääsevät töihin pakoon arkea, syövät rauhassa lounasta (ja vieläpä mahdollisesti lounasravintolassa!) ja nauttivat aikuisesta seurasta. Miksi isien jaksamista edes pitäisi pohtia?

Isyys on muuttunut viimeisen sadan vuoden aikana paljon ja hakee ehkä edelleen muotoaan. Pitkään isät vastasivat lähinnä perheen taloudellisesta toimeentulosta, kun äiti samaan aikaan huolehti lapsista.  1960-70 -luvulla isät alkoivat osallistua enemmän lasten kasvattamiseen ja tänä päivänä puhutaankin jaetusta vanhemmuudesta tai uudesta isyydestä, joiden myötä isät ovat vahvasti mukana lastenhoidossa ja -kasvatuksessa.

Miten tämä uusi isyys näkyy isien elämässä? Siinä missä 1950-luvulla isä kävi töissä ja kotiin palattuaan nautti rauhallisesta koti-illasta äidin edelleen hoitaessa lapsia, isien usein odotetaan 2010-luvulla edelleen elättävän perheensä mutta lisäksi osallistuvan töiden jälkeen lastenhoitoon, tekevän oman osuutensa kotitöistä ja antavan äidillekin vapaa-aikaa. Tasa-arvon nimissä isienkin on osallistuttava yöheräilyihin, vaikka seuraavana päivänä olisi töitä - äidithän ovat töissä muutenkin joka päivä.

Eikö kuulostakin aikamoiselta kasalta odotuksia? Kun kaupan päälle lisätään töissäkäyvien isien huono omatunto vähäisestä ajasta lasten kanssa ja toisaalta silti stressi taloudellisesta toimeentulosta, on jaksaminen varmasti vähän äärirajoilla iseilläkin.

Olen kuullut ja lukenut monien kotiäitien tuskailevan, miten mies ei tee mitään töistä kotiuduttuaan. "Sinne se vaan menee koneelle, ei kuule eikä näe mitään eikä todellakaan auta missään hyödyllisessä." Mitäpä jos isiäkin vähän väsyttää?

Tänään voisi olla hyvä päivä kysyä isältä, mitä hänelle kuuluu ja miten hän jaksaa. Ehkä väsyneet äidit ja uupuneet isät voisivat tsempata toinen toisiaan vauva- ja ruuhkavuosien läpi?

Tihkusateessa

Aamupäivän vaunulenkillä suuntasimme harmaasta ilmasta huolimatta läheiseen puistoon. Pieni sumusade on petollinen kastellessaan ihan hyvin, vaikka pisaroita ei edes tunne! Onneksi perusulkoilukamppeet pitivät sen verran vettä, että Tipunen pysyi kuivana.

Tykkään, tykkään, tykkään! Punaiset kumisaappaat olivat huippuostos ja lahjavillasukat juuri oikean väriset ja kokoiset! Kiitosta vaan niiden neulojalle, ahkerassa käytössä ovat. :>

Värikäs syksy on kiva, mutta myös sateinen syksy on pienissä annoksissa kiva. Sadepäivissä ei ehkä ole samanlaista energiaa kuin aurinkoisissa, kauniissa päivissä, mutta omanlaisensa rauhallinen tunnelma kuitenkin. Tosin rauhallisen tunnelman fiilis taitaa johtua ihan vain siitä, ettei kukaan muu ulkoile sateella ja linnutkin ovat tajunneet mennä sateensuojaan piiloon. Sadepäivä silloin tällöin rauhoittaa ja rentouttaa, mutta monta päivää putkeen alkaa jo vähän harmittaa ja väsyttää.

Harmaiden päivien suurin hyvä puoli taitaa olla se, että usein pikkuväki nukkuu silloin parhaiten päiväunensa.

Lastenvaatteet: ylimääräistä ja käyttämätöntä

Luin vihdoinkin monien hehkuttaman ja suositteleman kirjan Hyvän mielen vaatekaappi (Rinna Saramäki, 2013). Ylistys ei ollut todellakaan turhaa, ja kirja avarsikin ajatteluani huimasti. Kirjaa lukiessani pohdin ensin vain omaa pukeutumistani ja kulutustani, kunnes hoksasin ajatusten olevan sovellettavissa myös lastenvaatteisiin.

Uskon jokaisen lukevan kirjaa omasta näkökulmastaan ja nostavan esiin itselle ajankohtaisia painotuksia. Minulle suurin oivallus oli, että monien "ihan ok" vaatteiden sijaan kannattaisi oikeasti satsata yhteen tai pariin täydelliseen vaatteeseen. Miksi säilöä kaapissa esimerkiksi kymmentä melko kivaa paitaa, kun kuitenkin käyttää niistä vain muutamaa lempparia?

Olen loppujen lopuksi varmaan melko maltillinen vaateshoppailija, sillä ostan vaatteita ensisijaisesti tarpeeseen. Shoppailuintoa rajoittavat myös pienoinen pihiys ja värikranttuus, kun musta ja harmaa eivät kelpaakaan. Kuitenkin erityisesti kirpputorilta mukaan tarttuu hyvin helposti turhia vaatteita, koska ne ovat niin edullisia, niitä ehkä saattaa tulla käytettyä joskus tai ihan vain koska väri on kiva (mutta malli tai materiaali onkin sitten vähän niin ja näin). Erityisesti lastenvaatteiden kohdalla suht edulliset hinnat useimmilla kirppareilla ja perusvaatekaupoissakin ovat madaltaneet ostokynnystäni.

Luettuani Hyvän mielen vaatekaappia aloin kuitenkin pohtia kriittisesti Tipusen vaatteita. Jos minulla on kaapissa turhia vaatteita, niin on kyllä Tipusellakin. Osa vaatteista on paljastunut jollain tapaa käyttökelvottomiksi - esimerkiksi pääntie on niin ahdas, ettei paita mene pään yli helposti - ja jääneet sen takia käyttämättä. Toisaalta samankaltaisia vaatteita voi olla useampi, jolloin valitsen Tipuselle aina tottakai kivoimman vaihtoehdon ja muut jäävät käyttämättömiksi.

Esimerkiksi nämä farkkumekot on ostettu kirpputorilta ajatuksella "ei haittaa, vaikka farkkumekkoja on kaksi - ne ovat erilaisia, joten niillä saa kivaa vaihtelua".

Todellisuudessa Tipusella on ollut yllään vain vasemman puoleinen mekko. Kooltaan mekot ovat kutakuinkin samankokoiset, mutta lempparimekon farkkukangas on pehmeämpää ja mukautuvampaa, sen yläosa on kaunis (totesin, etten tykkääkään oikeanpuoleisen olkaimista ja muutenkin yläosa on kovin laatikkomainen) ja taskun pussukkamaisuus viehättää minua enemmän kuin toisen mekon etutasku. Myös koristekuvio taskussa ja fuksianpunaiset ompeleet ovat silmääni miellyttäviä yksityiskohtia.

Toisena esimerkkinä ovat oranssit housut, joista käyttöön pääsee aina oikeanpuoleiset. Punaisemmat housut on ostettu ensin juurikin ajatuksella "Nämä ovat kyllä ihan kivat ja kai tähän yllättävän kirkkaaseen väriinkin tottuu. Pakkohan nämä on nyt ostaa, kun ei muita kelvollisia löydy". Mutta löytyi kuitenkin, kirpparilta tosin eikä edes itse ostamanani.

Tässä sen sijaan on joitain jo Tipuselle kirppareilta haalittuja bodeja, jotka ovat nyt Untuvikolla käytössä. Tai siis "käytössä" - ne eivät ole kertaakaan olleet päällä ja aikanaan Tipusellakin vain, jos kaikki muut bodyt olivat pesussa.

Omien vaatteiden kohdalla voisinkin sietää täydellisen vaatteen etsimiseen kuluvan ajan, mutta miten ikinä saan vaatetettua kaksi pikkutyttöä (tai yhden, kun toinen ainakin vielä käyttää perintövaatteita), jos en osta yhtään "menettelee ja onhan tämä ihan kivakin" -vaatetta? Tietysti voisin tehdä täydellisen ostostopin, kun koossa on riittävä määrä paitoja, housuja ja mekkoja. Mitä jos silloin tulee kuitenkin vastaan täydellinen vaate? Sellainen, jonka tiedän päätyvän ahkeraan käyttöön?

Aion opetella siihen, etten osta tirpoille turhaan vaatteita, joiden tiedän jo ostohetkellä olevan vain ihan kivoja. Yritän panostaa vaatteisiin, jotka näyttävät oikeasti kivoilta, vaikuttavat laadukkailta ja sopivat moneen tilaisuuteen tai vaateyhdistelmään.

Ensimmäinen kirpparikierros uuden ajattelumallin aikakautena on takana ja pärjäsin ihan hyvin. Hypistelin montaa kelvollista paitaa ja tunikaa, mutta lopulta ostin kumpaisellekin tytölle vain yhden vaatteen - sellaiset, jotka haluan päästä pukemaan heille, kun ne joskus ovat sopivan kokoisia. Oikeastihan Untuvikko ei tarvitsisi vaatteen vaatetta, koska siskolta periytyy kokonainen vaatekerrasto. Mutta pitäähän jokaisella tytöllä kuitenkin olla ainakin se yksi ihan oma mekko?

Löytyykö sinunkin kaapistasi hetken huumassa tehtyjä vaateostoksia? 

Muita kirjoituksia lastenvaatteista: Kuka ompelee lapsesi vaatteet?, suomalaisia lastenvaatteita, Kuinka paljon vaatteita lapsi tarvitsee? 

Love!

Olen päässyt Pinterestin ihmeellisen maailmaan ja voi juku, mikä määrä ideoita sieltä tulvii tietokoneen ruudulle tai puhelimen näytölle!

Tällä kertaa innostuin näistä kuvista, jotka löytyvät alunperin paikoista 1, 2, 3, 4, 5 ja 6. :)

Kuvat Pinterestistä

Kuinka oiva idea kirjoittaa jalan- ja kädenjäljillä! Meillä on vuoden takaisesta muutosta lähtien lojunut milloin missäkin eräs taulu, jossa on ihanat kehykset, mutta kuva ei ole löytänyt mieleistämme paikkaa. Lisäksi on eräässä seinässä naula, joka kaipaa piilotusta, sekä äiti, joka rakastaa muistojen keräämistä - kasassa ovat siis hyvät edellytykset omalle love-taululle.

Yllä lopulliset versiot. Tipusen kädenjälki onnistui toisella yrittämällä, mutta Untuvikon jalanjäljet kuluttivat kartonkia aikalailla. Lopulta Miehen avustuksella saimme jalanjäljet onnistumaan, ja pääsin kokoamaan taulua.

Tykkään!

Taulun värit valikoituivat kehyksen ja sijoituspaikan mukaan, sillä toisella puolella aulaa näyttää tältä:

Kun suunnilleen samaa vihreää ja valkoista on nyt molemmin puolin huonetta, kokonaisuus näyttää paljon eheämmältä.